Thursday Afternoon (60:50)
CD (album) 1985
Eno: synthesizer, keyboards, vocals
CD 28.5.87 95 mk - 12.10.16
Youtubessa
Ambient
Brian Eno keksi ambient-musiikin, Music For Airports, Thurday afternoon etc, mutta keksikö hän itse asiassa mitään uutta musiikissa, enemmänkin se keksintö liittyy musiikin käyttötapaan, sehän on taustamusiikkia, muzakkia, mutta kuitenkin jotain enemmän kun pelkkää muzakkia, siinä oli sekä käyttötapa, että sisältö molemmat uusia. Muzakissa otetaan vanhoja tuttuja iskelmiä ja sovitetaan niistä muzak-mössöä, vaimennetaan bassot ja diskantit.
Onko siis meditaatiomusiikki itse asiassa meditaatiomuzakkia?
Mikä new age -musiikki funktio oikeestaan on? Tuuditella meditoija vaalenpunaseen pilveen, jossa ei oo särmiä eikä muotoja?
Mikä teki Enon ambientista sitten uuden ilmiön? Sisällön ja käyttötilanteen yhdistäminenkö? Kuinka moni Airport -levyn ostajista todellisuudessa kuuntelee sitä lentokentällä? Ei kukaan! Oliko siis kyseessä ohjelmamusiikki - ei. Taustamusiikki, viihdemusiikki - vai tajunnan tilaa muuttava musiikki?
Enon musiikki luo voimakkaita tilan vaikutelmia, hitaasti muuntuvia, avaria, - oikeastaan ei ole kysymyksessä ollenkaan musiikki, vaan jonkinlainen äänitapahtuma, äänikulissi tilassa. Se luo vaikutelman fyysisestä tilasta, mutta myös vaikutelman psyykkisestä tilasta, mielentilasta, ts. tietoisuudentilasta - joka voi toimia myös siten että se muuttaa kuuntelijan tai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa äänitapahtuman kokijan mielentilan.
Onko ambient enemmänkin muuntuva mielentila kuin musiikin kuuntelukokemus?
Mitä ambient toi uutta länsimaiseen musiikiin?
Ensinnäkin kappaleet ovat pitkiä ainakin kevyenmusiikin kahden ja puolen minuutin standardiin verrattuna, mikä linenee peräisin tanssimusiikista. Kappaleiden kesto on kymmenestä minuutista tuntiin.
Kyeseessä on usein kuvan ja äänen yhdistelmä, siis elokuva tai videomusiikki, ts kokonaistaideteos: ääni ja kuva. Tämä ei kuitenkaan ole mikään ehdoton ambientin kriteeri, koska suuri osa siitä välittyy cd-levyinä eikä videoina tai televisio-ohjelmina. Kuva tietysti vangitsee kuuntelijan aivan toisella tavalla kuin pelkkä taustamusiikki.
Miksi tässä siis on jonkin uuden konseptin kutkuttava vaikutelma. Jos otetaan esim. tekno vertailukohteeksi, ovat erot shokeeraavan selvät: tekno on tanssimusiikkia, ambient ei. Tekno on lyhyttä tai pitkää, kovaäänistä, aggressiivista, ambient on pitkää pehmeää taustalla leijailevaa, passiivista. Ambientissä ei juuri esiinny ihmisääntä, ja jos esiintyy, sitä käytetään instrumentaalisesti tai efektinomaisesti, mutta ei vokaalisesti.
Miksi sitten ambientissä on jotain niin sanomattoman tuttua, sellaiselle kuulijalle joka tuntee itämaista musiikkia? Sen kuuntelukonsepti on sama kuin meditaatiomusiikissa: ei kuunnella itse sitä musiikkia, vaan käytetään musiikkia tietoisuuden tilojen muutoksen moottorina. Se suorastaan hukuttelee meditoimaan, se käynnistää vegetatiivisessa hermostossa prosesseja jotka johdattelevat meditatiiviseen tilaan: sydämen lyöntitiheys hidastuu, hengitys tasaantuu, mieli rauhoittuu, ihminen asettuu aloilleen, pysähtyy. Jää kuuntelemaan hiljaisuutta, musiikin luomaa avaruutta, josta on helppo siirtyä meditaatioon.
Ambient onkin läheistä sukua ns. renotutus musiikille, joilla pyritään laukaisemaan kiireisen länsimaisen ihmisen ylijännittynyttä kehoa ja mieltä.
Ambient on kuin joen rannalla istujan kuulema veden kohina, tuulen humina, linnun satunnainen laulu, kaukana ohikiitävän lentokoneen suhina, - äänitapahtuma joka elää omaa elämäänsä, ja joka tulee ja menee, mutta siihen ei erikseen takerruta kiinni. Sen annetaan virrata. Ambientissa ei ole tarttuvia melodioita, ei hakkaavia rytmejä, ei funktionaalista harmoniaa, usein koko kappale saattaa olla yhtä ainutta paikallaan leijuvaa sointua. Yhtymäkohdat esim. intialaiseen musiikkiin ovat tässä suhteessa ilmeiset. Kuitenkaan ambient ei kuulosta intialaiselta musiikilta, koska siitä puuttuu voimakkaat rytmit eikä melodioiden loputtomalle kiemuroinnille ole vastinetta.
Mistä löytyisi siis lähin vastine länsimaisen musiikin piiristä? Elektroonimusiikista, (jos sitä nyt voi nimittää miksikään yhtenäiseksi musiikin lajiksi, kyseessähän on paremminkin soitin kuin musiikin laji), elokuvamusiikista, kokeilevasta uudesta taidemusiikista. Ambientin harrastajat ovat löytäneet yllättäviä löytöjä Satien, Stockhausenin, Varesin ja Ligetin musiikeista. Ehkä joku Ligetin kenttätekniikka onkin jotain esi-ambienttistä musiikkia. Suuri ero kylläkin löytyy taas siitä, että ambient ei soi riitasointuisesti, se soi hyvin harmoonisti, ilman sointuvaihdoksia. Lähellä sitä ovat myös minimalistit: mutta erot ns. saundimaailmassa ovat taas varsin suuret. Minimalisteille eivät saundit useinkaan ole ensisijainen väline, vaan melodia ja rytmi. Ambientissä maalataan sointiväreillä ja niiden vaihdoksilla, tällöin löytyy yhtymäkohtia taas impressionisteihin. Ja yhteiset esikuvat paljastuvat taas: molemmat olivat kiinnostuneita itämaisesta musiikista.
Ambientin äänimaalima on pitkälle synteettistä, tai sämplättyä. Jos luonnonääniä esiintyy on ne usein muokattu unenomaisiksi tai vääristyneiksi, jotta ne eivät toisi liian konkreettisia assosiaatioita. - Ehkä juuri tuo unenomaisuus onkin ambientin leimaa-antavin piirre. Epätodellinen, elokuvamainen.
Ambientin kaikkein tärkein elementti on kuitenkin sen ei-länsimaisuus: se on antiteesi melodialle, rytmille, harmonialle, muotorakenteelle, älylliselle analyyttiselle kuuntelemiselle, se on antiteesi koko länsimaiselle musiikille, sekä populaari- että taidemusiikille. Sen estetiikka tulee muualta, elokuvamaisesta, unenomaisesta, meditatiivisesta, itämaisesta kuuntelukokemuksesta.
Miten se eroaa siis New Age-musiikista? Se ei tyrkytä mitään filosofiaa tai uskontoa tai kulttia. Se jättää kuulijan itsensä täydennettäväksi musiikin sisällön, kuuntelukokemuksen sisällön. Torstai-iltapäivä, Lentokenttä, Vihreä maailma, - ne eivät ole uskontoja tai kultteja vaan tiloja, ja tunnelmia. Ne ohjaavat kuulijaa vain viitteellisesti, juuri niin viitteellisesti, ettei niistä juuri tarvitse välittää ollenkaan. Ambient ei ole ohjelmamusiikkia tässä mielessä.
